Komeetassa näin Viron

Tallinnassa oli kahvila, joka on tähän asti toisille saavuttamaton. Siitä tiedetään vain hyviä asioita, mutta on yksi murhe. Sitä kahvilaa, nimeltään Kultas, ei ole ollut enää pitkään aikaan. Mitä hyvää siitä kahvilasta sitten muistetaan? Se oli mukava paikka, jossa kaikki tykkäsivät käydä, siksi se oli aina täynnä ihmisiä. Se kiehui sellaista elämää, jollaista ei ole myöhemmin ollut yhdessäkään toisessa ruokapaikassa.

Komeetta (kummallinen nimi kahvilalle, eikö?) ei ole Kultas. Samoin ei ole järkeä vertailla nyky-Viroa Kultasen ajan Viroon. Mutta myös täällä on elävää. Niin elävää kuin voi olla. Sillä vapaata pöytää joutuu usein odottamaan jonossa.

Mikä täällä on erityisen hyvää? Rehellisesti sanottuna, ei mikään! Mikä täällä on moitittavaa? Samoin ei tule mieleen! Eikö tämä paikka ansaitse sitten ollenkaan huomiota? Kaukana siitä! Vaikuttaa siltä, että Tallinnassa on taas yksi kahvila, missä kaikki tykkäävät käydä. Alkaen iästä, jolloin jalat eivät vielä kanna ja lopettaen niihin vanhoihin ihmisiin, jotka käyvät yhä harvemmin. Juuri nämä viimeiset miettivät erityisesti, mihin suuntaavat askeleensa.

Komeetta tunnetaan Anni Arron kahvilana. Annin(kuvassa) tapaakin kahvilassa melko usein. Jos häntä täytyisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi kaikista sopivin sana ilmeisesti…luonnollinen!

Komeetan menestyksen koko salaisuutta voikin kuvata juuri tällä yhdellä sanalla. Muukin henkilökunta on aina luonnollinen. Olkoon Anni talossa tai ei. Kahvilan sisustus ei ole mitenkään erikoinen, mutta se on luonnollinen. Ja niin eteenpäin.

Jokaista uutta ruokapaikkaa ruvetaan suunnittelemaan ideasta. Kun kaikki on valmista ja astut ovesta sisään, näetkin idean…Komeetalla ei ole oikeastaan ideaa. Luojan kiitos!

Syötyäni kuvassa olevan ruoka-annoksen, teen nopean päätöksen: minäkin tykkään paikasta! Ja tulen tänne pian uudelleen…Ruokalista ei ole kylläkään pitkä, mutta kaikki annokset ovat tämän päivän näkökulmasta suuria. Lounaaksi riittää yksi ruoka. Kokeillakseen kaikkea, täytyy täällä käydä monta kertaa.

Mutta sitten suljen silmät ja kuvittelen, että minut on kutsuttu kokeeseen. Ympärillä ei ole yhtään vierasta. Tätä paikkaa ei ole vielä avattu, mutta se on suunnitteilla. Ja täällä ruvetaan tarjoamaan tällaista ruokaa. Mitä minä ajattelisin?
 
Rehellisesti sanottuna, minä olisin suositellut käyttämään rahaa tarkoituksenmukaisemmin. Olisin sanonut myös Anni Arrolle niin. Hyvä, että hän ei kysynyt.

Tällä hetkellä ruokapaikoilla on vaikeat ajat. Virolainen on aina tehnyt itse kotona erinomaista ruokaa. Ulkona syömiseksi on syiden ja toiveiden oltava paljon suuremmat, kuin tavallisella eurooppalaisella. Ruokapaikan pitäminen ei ole enää liiketoimintaa, vaan elämäntyyli. Ja oma tyyli on oma tyyli. Toisilta ei kysytä neuvoja, sillä silloin se ei ole enää oma.

Kahvila Komeetta on täynnä ihmisiä. Täällä voi maistaa ja nähdä nykyistä Viroa kaikkein aidoimmillaan. Sisään astuessa ei näe ideaa ja ruokalista ei petä liikesuunnitelmaa. Mutta nauttiakseen tätä luonnollisuutta täytyy itsekin olla luonnollinen. Muuten idea ei toimi.